Verkostoituminen sijaishuollossa

1. Verkostoituminen sijaishuollossa

2. Koulutusjakson oppimistulokset: Opiskelija ymmärtää • - verkostoitumisen ominaispiirteet ja erilaiset verkostotyypit; • - verkostoitumisen eri vaiheet alkaen asianomaisten tahojen saamisesta mukaan toimintaan aina verkostokokousten toteuttamiseen; • - kuinka verkostokumppanit (sekä yksilöt että organisaatiot) viestivät keskenään ja kuinka tämä vaikuttaa yhteistyöhön

3. Opiskelija osaa • - käyttää verkostokaaviota laatiakseen diagnosointi- ja toimenpidesuunnitelmat asiakastilanteessa; • - suunnitella ja toteuttaa verkoston, johon sekä lapsi että hänen biologinen perheensä kuuluvat mahdollisimman laaja-alaisesti; • - määritellä perheen tilanteen ja resurssit käyttäen genogrammihaastattelua ja perhettä kuvaavaa EcoMap-piirrosta.

4. AIHEPIIRI 1:VERKOSTOT JA VERKOSTOJEN TEHTÄVÄT • Verkostopohjaisella toimenpiteellä voidaan nopeammin ja tehokkaammin ratkaista asiakkaan ongelmat; sen avulla säästetään auttamiseen tarvittavia resursseja.

5. Sijaishuoltojärjestelmän verkostotoimintamalli tarkoittaa, että lapsen tilannetta arvioidaan hänen yhteisössään.Tämän yhteisön olennaisena osana ovat lapsen biologinen perhe ja muut hänen elämänsä tärkeät ihmiset sekä viranomaiset, jotka ovat tekemisissä hänen kanssaan. • Lapsen sijoittamisen yhteydessä kuullaan usein ainoastaan asiantuntijoita ja sijaishuollosta vastaavia viranomaisia; yhteistyö lapsen lähiverkoston kanssa on hyvin vajavaista tai sitä ei ole ollenkaan.

6. Verkostoissa on oltava viestintää sellaisten henkilöiden ja ryhmien välillä, joilla on mahdollisesti rajallisesti yhteyksiä. Sijaishuoltojärjestelmässä lapsi kuuluu kahteen verkostoon: • sosiaalinen verkosto eli päivittäiset sosiaaliset suhteet (biologinen perhe, sukulaiset, ystävät, koulutoverit, yhteisö jne.) • viranomaisten tai laitosten edustajien verkosto, jolla on tietoa ja resursseja ja jotka voivat tehdä yhteistyötä lapsen ongelmien ratkaisemiseksi.

7. Epäviralliset verkostot saavat ihmiset tuntemaan, että he kuuluvat johonkin ja että heillä on identiteetti; ne muodostavat tukijärjestelmän, joka auttaa ongelmien ratkaisemisessa. • Useimmat ihmiset kuuluvat useaan epäviralliseen verkostoon, jotka syntyvät ilman ponnisteluja (esim. perhe, naapurit/yhteisö, ystävät, työtoverit jne.).Tällaisia verkostoja pidetään epävirallisina tai itsestään syntyneinä verkostoina tai myös sosiaalisina verkostoina.

8. Sosiaalisessa verkostossa syntyy keskinäisiä suhteita, joiden avulla henkilö voi ylläpitää sosiaalista identiteettiään ja jotka ovat olennaisen tärkeitä jokapäiväiselle elämällemme yhteisön osana (Svedhem, 1994). • Laajemmin tarkasteltuna sosiaalinen verkosto on yhteisö, jossa jokaisella on omat tarpeensa, jossa ilmenee sosiaalisia suhteita, jossa viestitään ja jossa kaikki ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa erityisellä tavalla (Korp, Rääk 2004).

9. Jos yleinen tukijärjestelmä ei riitä yksilön tarpeisiin, turvaudutaan viralliseen verkostoon ja verkostoitumiseen. • Verkostoa, jossa hallitsevana on kunkin henkilön virallinen asema, kutsutaan viralliseksi verkostoksi. • Virallisen verkoston voi panna alulle joko asiakas, joka tarvitsee apua, tai asiantuntija, joka saa tiedon apua tarvitsevasta henkilöstä muilta viranomaisilta tai muiden sosiaalisten verkostojen kautta (Korp, Rääk 2004:13).

10. Virallisia verkostoja voidaan luokitella niiden harjoittaman toiminnan perusteella. • a) Monialainen tai alakohtainen kokemusten vaihto verkostossa, tavoitteena palvelun parantaminen ja annetun avun laadun kohentaminen. • b) Eri toimialoja yhdistävä verkosto tai yhteistyöverkosto, jossa eri toimialat koordinoivat toimintojaan. • c) Ongelmanratkaisuverkosto – yhteistyöverkosto, jossa pyritään yhdessä ratkaisemaan asiakkaan ongelma ja johon osallistuvat myös asiakkaan lähiverkoston jäsenet.

11. Verkostoyhteistyön tuloksena syntyy niin sanottu sosiaalisen tuen järjestelmä, johon kuuluu sekä virallisia että epävirallisia jäseniä. • Jos tarvetta on, erityisasiantuntija pystyy saattamaan nämä resurssit käyttöön

12. Verkostoituminen on yhteistyötä, joka käsittää asiakkaan sosiaaliset ja epäviralliset verkostot. • Yhteistyö on toimintaa kahden tai useamman sellaisen henkilön ja/tai organisaation välillä, jotka työskentelevät yhteisen tavoitteen hyväksi saavuttaakseen parempia tuloksia yhdistämällä eri resursseja (aika, raha, tieto ym.) (Rissanen 1993).

13. Tilanteesta riippuen asiantuntijan on verkostotoimintaa harjoittaessaan: • luotettava käytössä oleviin verkostoihin; • käynnistettävä olemassa olevia (mutta käyttämättä jääneitä) järjestelmiä; • luotava uusia verkostoja ja tuettava niiden kehittämistä

14. Verkostoituminen alkaa asiakkaan sosiaalisen verkoston arvioinnilla, jonka jälkeen tarvittaessa luodaan sosiaalisen tuen järjestelmä. • Arvioitaessa asiakkaan tilannetta ja kehitettäessä tulevia toimenpiteitä apuvälineenä voidaan käyttää verkostokaaviota. • Tämä auttaa työntekijää muodostamaan käsityksen niistä asiakkaan verkostoon kuuluvista henkilöistä, jotka ovat jollakin tapaa merkittäviä asiakkaan kannalta ja jotka voivat auttaa ongelman ratkaisemisessa.

15. AIHEPIIRI 2:VERKOSTOITUMINEN SIJAISHUOLLOSSA (verkoston luominen ja ylläpitäminen) • Verkostoituminen alkaa asianomaisten henkilöiden analysoinnilla ja mukaantulolla. • Yleensä ottaen verkostotoimintaa harjoitettaessa henkilö, joka havaitsee ongelman, tai verkoston avainhenkilö kokoaa tarvittavan verkoston, johon kuuluu 6–10 henkilöä.

16. Verkostoitumisen lähtökohtia hahmoteltaessa on määriteltävä, millä seikoilla on vaikutusta meihin ja kehen/mihin pyrimme itse vaikuttamaan. • Lapsen ja hänen perheensä lisäksi verkostossa voi olla useita eri edustajia, joilla on vaikeuksia ymmärtää toisiaan – joko ajatusten tasolla taikka kielivaikeuksien tai kulttuurierojen vuoksi. • Heillä voi myös olla erilaiset intressit.

17. Meidän on löydettävä vastaukset useisiin kysymyksiin: • Keihin verkostoituminen vaikuttaa? • Mitä vaaroja ja riskejä on olemassa? • Kenen tehtäväksi työryhmän kokoaminen annetaan?

18. Yhteiset tavoitteet ja arvot muodostavat verkostojohtamisen perustan. • Verkostotyöryhmä ei ole työryhmä, jonka jäsenistö pysyy samana, eikä sitä voida johtaa hierarkkisen järjestelmän avulla. • Verkostojohtamisen on perustuttava samoihin tavoitteisiin ja arvoihin.

19. Lainsäädäntö vaikuttaa verkostossa tehtävään yhteistyöhön • Lainsäädännössä on maakohtaisia eroja.

20. Verkoston koordinointi tarkoittaa asioiden sopimista tiedottamisesta, päätöksenteosta ja tulosten arvioinnista vastaavien yksikköjen kesken. • Koordinoinnilla tarkoitetaan hyvin jäsenneltyä viestintäprosessia asianomaisten kesken.

21. Koordinoinnin tavoitteita ovat resurssien ja työpanosten hallinnointi, päätöksentekoprosessin tehokkuus, resurssien päällekkäisyyden ja haaskaamisen (rinnakkaistoimintojen) välttäminen, erityisten ja yleisten tavoitteiden tasapainottaminen – menettelyjen yksinkertaistaminen mukaan luettuna – sekä tehtävien ja velvollisuuksien jakaminen.

22. Koordinointia voidaan harjoittaa eri tasoilla, ja verkosto voi olla joko passiivinen tai aktiivinen osapuoli: • passiivinen koordinointi • sisäinen koordinointi • ulkoinen koordinointi

23. Verkostokokoukset, joilla on selkeä rakenne ja toimintasuunnitelma, varmistavat toiminnan määrätietoisuuden ja auttavat välttämään ajanhukkaa. • Verkostokokoukset muodostavat keskeisen ja tehokkaan viestintätavan, jonka avulla yksilöt ja ryhmät voivat hoitaa tehtäviä verkoston muodossa.

24. Verkostokokoukselta edellytetään, että sille on asetettu täsmällinen tavoite, se on valmisteltu hyvin ja se toteutetaan tehokkaasti. • Kokouksen suunnittelu • Kokouksen valmistelu • Kokouksen toteuttaminen • Pöytäkirja

25. Verkoston toimintaa suunniteltaessa on osoitettava ratkaisun kestävyys lapsen ja hänen perheensä kannalta. Kestävyys varmistetaan: • Toimintasuunnitelmalla • Määrittelemällä kumppaneiden velvollisuudet verkostokokouksen aikana • Tekemällä yhteistyötä lapsen biologisen perheen kanssa; tätä aihepiiriä käsitellään jäljempänä.

26. Toimintasuunnitelma täsmentyy verkostoon kuuluvien henkilöiden harjoittaman ryhmätyön myötä. • Huolellisesti valittujen henkilöiden ansiosta saadaan aikaan suunnitelma, joka auttaa löytämään ratkaisun tai vakauttamaan perheen tilanteen lapsen näkökulmasta. • Tapauskohtaisen suunnitelman laadinnassa tärkeimpiä ovat henkilöt, jotka ovat mukana tilanteessa ja jotka hyötyvät eniten ratkaisusta (vanhemmat, lapsi ym.).

27. Tapauskohtaisessa suunnitelmassa kuvataan yksityiskohtaisesti lapsen ja perheen tilanne sekä asetetut tavoitteet ja toimintasuunnitelma näiden tavoitteiden saavuttamiseksi. • Tapauskohtainen suunnitelma laaditaan: • jos tilanne edellyttää muutosta (esim. lapsen siirtoa pois perhekriisin keskeltä); • jos tilanne edellyttää vakautta (esim. perhekriisin välttämiseksi).

28. Sijoitettuun lapseen sovellettava lapsen kehitystä koskeva suunnitelma on sisällöltään samanlainen kuin tapauskohtainen suunnitelma. • Sijaishuoltajien on kunnioitettava sijoitetun lapsen oikeuksia.

29. Lapsella on oikeus ottaa kantaa häntä koskeviin päätöksiin. • Lapsella on oikeus yksityisyyteen ja omaan elämään, ja on lainvastaista lukea hänen kirjallista kirjeenvaihtoaan.

30. AIHEPIIRI 3:YHTEISTYÖ LAPSEN BIOLOGISEN PERHEEN KANSSA • Sosiaalityön hyviin käytäntöihin kuuluvaksi mielletään lapsen onnistunut paluu kotiin ja useiden siirtojen välttäminen sijaishuoltojärjestelmässä. • Lapsen ja perheen tilanne on arvioitava määräajoin, ja mikäli mahdollista, sijaishuolto on lopetettava.

31. Yhteistyö lapsen biologisen perheen kanssa alkaa perheen resurssien arvioinnilla. • Perheen arvioinnissa on mahdollista käyttää useita keinoja. • Esittelemme tässä niistä kaksi: genogrammihaastattelun, johon liittyy genogrammin piirtäminen, ja perheen arvioimiseksi tehtävän EcoMap-piirroksen.

32. Genogrammia käytetään: • perhettä koskevien tietojen saamiseksi ja niiden sisällyttämiseksi tilanteeseen (perherakenne, sukupolvien väliset yhteydet, perheen sisäiset roolit, perheen tehtävä); • perheen vahvuuksien määrittämiseksi ja sen voiman toteamiseksi

33. Perheen taustan määrittämiseksi voidaan käyttää perhettä kuvaavaa EcoMap-piirrosta. • EcoMap-piirrokseen sisältyvät ydinperhe ja läheisimmät sukulaiset sekä muut keskeiset henkilöt, jotka eivät suoranaisesti ole sukua mutta asuvat/ovat asuneet perheen kanssa tai ovat/ovat olleet perheen kannalta tärkeässä asemassa. • Myös perheen nykytilanne merkitään EcoMap-piirrokseen, johon sisältyy merkittäviä menneisyyden tapahtumia ja ongelmia.

34. Perherakennetta kutsutaan genogrammin rungoksi, johon lisätään puuttuvia tietoja. • Lisättäviä tietoja ovat mm. väestötiedot, perheenjäsenten tehtävät ja merkittävät perhetapahtumat. • Väestötietoja ovat sukupuoli, syntymä- ja kuolinajat, asuinpaikka, ammatti ja koulutus.

35. Genogrammihaastattelua käytetään tietojen keräämiseksi genogrammin laatimista varten. • Tällöin suositaan jäsenneltyä haastattelua, sillä jos perheen annetaan puhua vapaasti taustoistaan, aina ei ehkä saada esille olennaisia tietoja.

36. Jäsennellyn haastattelun sisältö: 1. Ajankohtainen ongelma suhteessa perheen taustaan • Jotta voitaisiin ymmärtää perheen nykytilanne (ongelma), on tarpeen:kuvailla tilannetta (ongelmaa) yksityiskohtaisesti; • kuvailla, kuinka tilanne (ongelma) liittyy kuhunkin perheenjäseneen ja kuinka se vaikuttaa heihin (heidän käyttäytymiseensä). • Perheen nykytilanne suhteessa taustaan/aiempiin tilanteisiin.

37. 2. Perheen tausta laajemmin nähtynä • Sosiaalinen tausta 3. Tosiseikat sekä perheen tausta lähimenneisyydessä ja aiemmin 4. Perhesuhteiden ja perheen sisäisten roolien kuvaus 5. Kunkin perheenjäsenen tehtävät

38. Perheen asioista puhuminen lapsen kanssa. • Yleensä ottaen suhteet biologisiin perheisiin näyttävät olevan keskeinen puheenaihe.

39. Lapsen yhteydenpito biologiseen perheeseen on suunniteltava huolellisesti. • Lastensuojelulaissa edellytetään yleisesti, että vanhempien ja lapsen välinen yhteys on säilytettävä, mikäli mahdollista.