Dokumentointi historiantutkimuksessa (jatkuu)

1. Luento 6 (22.11.)Historian esittäminen ja dokumentointi - Opiskelu tutkimuksena, tutkimus opiskeluna(lukuohjeita kirjatenttiin valmistautuville)

2. Dokumentointi historiantutkimuksessa (jatkuu) Lähdeviite merkitään tekstin yläindeksiin sijoitetulla numerolla.[1] Varsinaiset viitteet sivun alareunaan alaviitteiksi juoksevalla numerolla joko sivuittain, pääluvuittain tai koko tutkielman läpi. Lähdeviitenumeron paikka – kolme tapausta sijoitetaan yleisimmin pisteen jälkeen sen virkkeen, tekstinosan tai kokonaisen kappaleen perään, jossa yhdestä tai useammasta lähteestä saatu tulkinta tai tieto esitetään.[2] [1] Lähdeviitteen numero sijoitetaan yläindeksiin tällä tavoin. Useimmissa tekstinkäsittelyohjelmissa toiminto on automaattinen. [2] Tämä on lähdeviitenumeron yleisin sijoituspaikka.

3. Mikäli lähteeseen perustuva tieto esitetään lauseen osassa, numero sijoitetaan viitetiedon sisältävän lauseenosan viimeisen sanan perään ennen välimerkkiä[1]. Joissakin tapauksissa halutaan viitata vain muutamaan sanaan. Tällöin viitenumero sijoitetaan keskelle virkettä[2] kyseisten sanojen perään. [1] Tässä tapauksessa ennen pistettä (jossakin muussa tapauksessa ennen pilkkua, puoli- tai kaksoispistettä, ja miksei myös huuto- tai kysymysmerkkiä) sijoitettu viite koskee vain kyseistä virkettä. [2] Keskelle virkettä sijoitetussa viitteessä voidaan huomauttaa vaikkapa siitä, että kyseistä termiä tai sanontaa voidaan käyttää jossakin toisessa yhteydessä myös jossakin muussa merkityksessä.

4. Mitkä tiedot sitten pitää dokumentoida ja mitä tietoja ei? • Suorat lainaukset • Lähteistä otetut asiatiedot • Yleisesti tunnettuja asioita, ns. tietosana- • kirjatietoa, ei ilman erityistä syytä tarvitse • dokumentoida • Ratkaisua voi helpottaa lukijan asiantuntemuksen • huomioiminen

5. Lähdeviitteen rakenne on virkkeenomainen: se alkaa aina isolla kirjaimella (vaikka viitteen alussa olisi lyhenne[1], esim. Vrt. tai Ks.) ja päättyy aina pisteeseen. Lähdeviitteissä käytetään tarpeellisia välimerkkejä sekä tavanomaisia yleiskielen lyhenteitä.. [1] Yksi poikkeus tästäkin säännöstä on, nimittäin aatelisnimien edessä olevat ’von’, ’af’, ’de’, jne. tulee kirjoittaa viitteen alussakin pienellä kirjaimella, esim. von Bonsdorff, af Enehjelm, de Tocqueville, jne.

6. Miten eri lähteisiin viitataan? Thompson, Paul: The Voice of the Past. Oral History. 2nd Edition, Oxford University Press, Oxford & New York 1988. (painopaikka olisi Guilford and King’s Lynn 1988) ISBN-numeroa ei tarvitse mainita Julkaisuista ilmoitettava ensisijaisesti kustantajan nimi kotipaikka Ellei toista tai kumpaakaan löydy – se ilmoitetaan (ei kustantajaa; ei painopaikkaa) Viitteen lopussa mainitaan ne kirjan sivut, joita on käytetty; pelkät sivunumerot pilkulla erotettuna riittävät

7. Ensimmäinen viittaus tekijännimellä ilmestyneeseen kirjaan ja artikkeliin tehdään näin: 1 Hentilä, Seppo: Harppi-Saksan haarukassa. DDR:n poliittinen vaikutus Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2004 , 111-112. Ensimmäisen viittauksen tulee olla ehdottomasti täsmälleen samassa muodossa, jossa kyseinen teos merkitään lähdeluetteloon

8. Toisesta kerrasta lähtien viitataan näin: 2 Hentilä, 115, 119-120. 3 Soikkanen, Hannu, 22. 4 Soikkanen, Timo, 36-40. 5 Hentilä 1998, 56. 6 Hentilä 1999, 57-59. 7 Hentilä 1998a, 56. 8 Hentilä 1998b, 157-159. 9 Hentilä 1998a, 56; Putensen, 111-112; Soikkanen, Timo, 16-18.

9. Kokoomateoksessa tai aikakauslehdessä tekijännimellä ilmestyneeseen artikkeliin viitataan samalla tavalla kuin kirjaan; ei siis toimittajan vaan sen tekijän nimellä, joka artikkelin on kirjoittanut Ensi kerralla mainitaan kaikki bibliografiset tiedot, tekijän ja artikkelin nimi, missä teoksessa se on ilmestynyt ja kuka on toimittanut teoksen Näin: 10 Hentilä, Seppo: Suomi, DDR:n tunnustaminen ja Neuvostoliitto. Teoksessa Selovuori, Jorma (toim.): Vaikka voissa paistais? - Venäjän rooli Suomessa. WSOY, Helsinki 1998 (Hentilä 1998a), 56.

10. Sanomalehdissä tekijännimellä julkaistut artikkelit rinnastetaan kirjallisuuteen 11 Jakobson, Max: Saksojen tunnustaminen 20 vuotta sitten oli Suomelle kova pähkinä. Helsingin Sanomat (HS) 7.1.1993. Pääkirjoitus, uutinen, pakina: 12 Suomen Sosialidemokraatti (SSd) 9.1.1973, Saksojen tunnustamisen pitkä tie; Suomenmaa (Sm) 8.1.1973; Helsingin Sanomat (HS) 9.1.1973, 12, nimim. Origo (Jouni Lompolo), Jakakaa vaan, me pojat tunnustamme. Lähdejulkaisuihin viitataan näin: 13 Valtiopäivät 1972. Pöytäkirjat. Helsinki 1972 (VP 1972 ptk.), 22.11.1972, 1166, ed. V. Vennamo, SMP.

11. Viitattaessa arkistolähteeseen yksilöityjen asiakirjatietojen lisäksi mainitaan kokoelman nimi ja mahdollinen alasarja arkistoluettelon esittämässä muodossa sekä kokoelmaa säilyttävä arkistolaitos, pienimmästä kokonaisuudesta suurimpaan edeten. Siis näin: 14 Muistio DDR:n kaupallisen edustuston johtajan, toveri H. Oelznerin ja SKP:n puheenjohtajan A. Saarisen keskustelusta 20.9.1972. DY 30/IV B 2/20/286, Zentralkomitee der Sozialistischen Einheitspartei Deutschlands, Abteilung Internationale Verbindungen (ZK der SED, Abt. Int. Verb.), Stiftung Archiv der Parteien und Massenorganisationen der DDR im Bundesarchiv Berlin (SAPMO-BArch Berlin).

12. Toisesta viittauksesta lähtien näin: Muistio H. Oelznerin ja A. Saarisen keskustelusta 20.9.1972. DY 30/IV B 2/20/286, ZK der SED, Abt. Int. Verb., SAPMO-BArch Berlin. Viitteen laatimista helpottaa seuraava kaava: kuka – (mistä) – kenelle – milloin – piste – kokoelma – pilkku – kansio – pilkku – arkisto – piste. Saamme tästä aiheeseemme sopivan esimerkin: 15 Brentano Bonnista Böxille 10.8.1961. Ref. 203, Bd. 139, PAAA.

13. Haastatteluun viittaaminen: 16 Suurlähettiläs Paul Gustafssonin haastattelu 21.1.1998 (muistiinpanot tekijän hallussa). Tosinaan joudutaan viittaamaan samaan lähteeseen useita kertoja peräkkäin; viitteeksi merkitään yksinkertaisesti Sama. Huomaa kokoomaviite!

14. Verkkosivuihin, elokuviin, videoihin, äänilevyihin, magnetofoninauhoihin sekä erilaisiin AV-, CD- ja DVD- tai muussa muodossa oleviin tallenteisiin viittaaminen ei poikkea periaatteessa mitenkään siitä, miten kirjallisiin lähteisiin viitataan Näin: 17 Hentilä, Seppo: Poliittisen historian esittely, 2000. WWW-dokumentti Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitos, poliittinen historia. http://www.valt.helsinki.fi/phl/esittely.htm (luettu 11.11.2010). Toisesta lähdeviitteestä lähtien merkitään yksinkertaisesti: Hentilä 2000.

15. Lähdeluettelon laatiminen Lähteistön keskeisistä jaotteluperusteista ensimmäinen ja tärkein on lähteitten todistusvoima, jako alkuperäislähteisiin ja muihin lähteisiin. Lähteistön toinen keskeinen jaotteluperuste on luonteeltaan tekninen; julkaisemattomat ja julkaistut lähteet Ensimmäiseksi lähdeluetteloon sijoitetaan aina Alkuperäislähteet ja tämän luokan sisällä julkaisemattomat lähteet eli arkistolähteet ja julkaistut lähteet. Toinen pääkategoria on Muut lähteet (sama tekninen jako kategorian sisällä)

16. LÄHDELUETTELO Alkuperäislähteet Arkistolähteet Kansallisarkisto (KA) Helsinki - J. K. Paasikiven kokoelma (JKPK) - Väinö Tannerin kokoelma (VTK) Politisches Archiv des Auswärtigen Amtes (PAAA), Berlin - Abteilung 3 - West II (Abt. 3 W II) --- Ulkoasiainministeriön Arkisto (UMA) Helsinki - Itä-Saksa (UMA I-S) - 6 C Länsi-Saksa (UMA 6 C L-S) ---

17. Julkaistut lähteet Aikalaiskirjallisuus Karjalainen Ahti, Finnlands Anteil am Aufbau der europäischen Sicherheit, Europa Archiv 2/1970, 43-48. Audiovisuaaliset dokumentit --- Lähdejulkaisut J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944-1956. Ensimmäinen osa: 28.8.1944 – 24.4. 1949. Helsinki 1985 (JKP pvk.) Virallisjulkaisut Ulkopoliittisia lausuntoja ja asiakirjoja (ULA), Ulkoasiainministeriön julkaisuja 1955-1973. Helsinki 1956-1974. WWW-dokumentit ---

18. Muut lähteet Audiovisuaaliset julkaisut --- Haastattelut --- Kirjallisuus Brandt, Willy: Erinnerungen. Droeste, Frankfurt/M. 1989. Hentilä, Seppo: Suomi, DDR:n tunnustaminen ja Neuvostoliitto. Teoksessa Selovuori Jorma (toim.), Vaikka voissa paistais? - Venäjän rooli Suomessa. WSOY, Porvoo 1998 (Hentilä 1998 a). Jakobson, Max: Saksojen tunnustaminen 20 vuotta sitten oli Suomelle kova pähkinä. Helsingin Sanomat 7.1.1993. Sanomalehdet Suomenmaa (Sm) 1973 Turun Sanomat (Ts) 1972 Verkkojulkaisut

19. Erilaisista lukemisista Kirjan käyttö hakuteoksena ja tietolähteenä Kirja lukunautintona – oppimisen riemu! Tenttiluku – välttämätön paha? Ei – sillä yliopisto-opiskelun tavoitteena oppia hallitsemaan laajoja kokonaisuuksia ja erottamaan niistä oleellinen Lukeminen yhdistettynä tutkimiseen ja kirjoittamiseen

20. Suunniteltu lukeminen – paras lukeminen Lähesty kirjaa harkiten – älä ryhdy oikopäätä pänttäämään Kannettu vesi ei kaivossa pysy – ulkoa opittu tieto on aina katoavaista Historia – ”kuninkaita ja vuosilukuja” Miksi faktoja pitää kuitenkin tuntea ja osata? Tietäminen, ymmärtämine, osaaminen – kokonaisuuksien ja osasten verkosto

21. Kirja on kädessäsi – mitä sitten pitäisi tehdä? Tutustu kirjoittajaan Katsele esinettä, selaile, hyväile Lue johdanto, tutustu jäsentelyyn, katsele hakemistoja, liitteitä, lähdeviitteitä Koeta päästä selville kirjan tarkoituksesta Mieti tarkkaan, mitä haluat tästä kirjasta oppia Lukematta et kirjasta selviä – siis lue se kannesta kanteen Sen jälkeen voit ryhtyä sitä opiskelemaan

22. Pertti Alasuutari: Laadullinen tutkimus, 3. uud. p. Vastapaino, Tampere 2001, 318 s.

23. Kirjan tarkoitus yhteiskuntahistorian opinnoissa Miten yhteiskuntatieteilijä esittelee tutkimusprosessinsa, millaisia käsitteitä hän käyttää, miten ne eroavat historioitsijan käyttämistä käsitteistä? Kun ero näyttää olevan ainakin ensi näkemältä aikamoinen, tarkoittaako tämä myös sitä, että yhteiskuntatieteiden ja historiantutkimuksen metodologiat poikkeavat kovasti toisistaan? Onko tieteenalojen välillä kenties ylittämätön kuilu, tai onko sillan rakentaminen tieteenalojen välille joka tapauksessa vaikea prosessi?

24. Niin, ja miksi kuilu pitäisi edes yrittää ylittää? Koska te olette myös yhteiskuntatieteilijöitä Kun luette Alasuutarin kirjaa, miettikää, miten siinä esitetty tutkimusprosessin kuvaus vastaa luennoilla esitettyä Ahaa-elämys: käsitteellisistä eroista huolimatta menetelmät ovat perimmältään hyvin samankaltaisia Koeta ottaa selvää, mitkä Alasuutarin esittelemät tutkimusprosessin vaiheet vastaavat luennolla esitellyn tutkimusprosessin vaiheita

25. Laadullinen tutkimus? Kvanti ja kvali – vaikka niitä usein opetetaan eri kursseilla, älä rakenna niiden välille vastakohtaa Lomaketutkimus ja laadullinen tutkimus Myös laadullinen tutkimus voi sisältää kvantitatiivisia tarkasteluja Kvalin analyysi taas voi olla myös ”laadullista”

26. Lähes kaikki laadullinen voidaan ainakin osittain ilmaista kvantitatiivisesti (tyypillinen esimerkki on tekstin sisältöanalyysi, jossa lasketaan asioiden esiintymisen/ mainintojen frekvenssejä) Kulttuurintutkimus? Ihmistieteet? Merkityksen merkitys – kielen ”arkeologia” Havaintojen tuottaminen Vastaa ”historian tutkimusprosessissa” aiheenvalintaa, näkökulman määrittelyä, tutkimusongelman rajaamista ja lähdeaineiston keräämistä Faktanäkökulma – tähän sisältyy Alasuutarin esitys lähdekritiikistä – todistus ja indikaattori

27. Arvoituksen ratkaiseminen • Tutkimuskysymyksiin vastaaminen vuoropuheluna lähdeaineiston kanssa, ts. lähdekritiikkiä ”käytännössä” • Tutkimusprosessi • - Alasuutarikin sitä mieltä, että se ei ole kaavamainen vaihe vaiheelta etenevä prosessi • Kirjoitusprosessi • - Alasuutarikin sitä mieltä, että kirjoittaminen ei ole pelkkää tulosten raportointia vaan ennen muuta ”luova prosessi”

28. Jari Eskola – Juha Suoranta: Johdatus laadulliseen tutkimukseen. 8. uud. painos, Vastapaino, Tampere 2008. Laadulliset, kvalitatiiviset, ”pehmeät” menetelmät kvali – kvanti -vastakohta on turha ja tarpeeton Laadullinen tutkimus on maailman käsitteellistä ymmärtämistä

29. Käsitteiden operationalisoinnin kaksi ulottuvuutta: teoreettinen ja konkreettinen; edellinen yhdistää käsitteen toisiin käsitteisiin, jälkimmäinen aineistoon • Historiantutkimuksen kannalta kirjan hyödyllisimmät jaksot ovat: • Muistitutkimus (”muistelutyön tutkiminen”) • Kielen sosiaalisten ja kognitiivisten ulottuvuuksien • pohdinta • Kieli ei ole vain todellisuuden neutraali heijastaja vaan • se on samalla todellisuuden tuote ja todellisuuden tuottaja • Diskurssianalyysi

30. Peter Burke: History and Social Theory. 2nd edition. Polity, Malden MA. 2005. Kirjan kuningasteemana on historiantutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden jännite ja yhteistyö Yhteiskuntatieteellisten teorioiden (mallien, metodien, käsitteiden) hyöty historiantutkimukselle ja vice versa Suhde on ollut pitkään ”kuurojen dialogia”

31. Burken mukaan historioitsijat ovat hyödyntäneet teorioita paljon enemmän kysymyksenasettelunsa tueksi kuin vastausten löytämiseen Burken teoksen ongelmallisuus nimenomaan kurssikirjana: valtava määrä opiskelijoille tuntemattomia tutkijoiden nimiä Viisaan neuvo: älä missään tapauksessa ryhdy opettelemaan nimiä ulkoa tenttiä varten! Huomattava osa nimistä tulee tutuksi myöhemmissä metodiopinnoissasi Se johtuu siitä, että Burke käyttää tutkijoiden havaintoja esityksensä runkona; teksti etenee esimerkistä toiseen

32. François Bédarida (ed.): The Social Responsibility of the Historian. Berghahn Books, Providence & Oxford 1994, 102 s.

33. Bédarida: Historioitsijan ammatti ja vastuu Ranskalainen, Sorbonne, Pariisi - poliittinen historia ”rakennehistoriana” Historioitsijoihin kohdistuvat odotukset Suhde valtaan, historian poliittinen käyttö, sitoutuminen Ricoer: Historia ja retoriikka Retoriikka ollut historiallisen esityksen ominaispiirre ja tutkimuskohde Aristoteleen päivistä Inventio (Research) – Dispositio (Explanation) – Elocutio (Writing) Meier: Tiede ja historioitsijan vastuu Saksalainen, antiikin historian erikoistuntija Länsi-Saksan historiakeskustelut 1960-luvulta --- kolmannen valtakunnan juutalaisvainojen tulkinta

34. Hobsbawm: Historioitsijat tavoittelemassa ”yleispätevää” ja vahvistamassa ”identiteettejä” Britti, alkujaan Itävallan juutalainen, maailmankansalainen Tieteellisyyden (yleispätevän) tavoittelun ja identiteettien rakentaminen – alituinen ristiriita, joka kalvaa historioitsijan työtä Gurevich: Historioitsijan kaksinkertainen vastuu Neuvosto(-venäläinen), yksi maailman johtavista keskiajan tutkijoista Historioitsija erityiset haasteet postkommunistisella Venäjällä Kaksinkertainen vastuu: yhtäältä menneisyyden toimijoille, toisaalta nyky-yhteiskunnalle Gallerano: Historia ja “historian julkinen käyttö” History of Italy from Fascism to Resistance Public Use of History – voi tarkoittaa sekä tieteen ulkopuolisten että sen sisältä nosevien motiivien vaikutusta Tietoinen historiapolitiikka – tiedostamaton ”historiaan vetoaminen”