Sotainvalidien asema Suomessa ja muualla

1. Sotainvalidien asema Suomessa ja muualla Tammenlehvän Perinneliiton Veteraaniaikakauden historiaseminaari Kansallisarkisto, 13.2.2009 FM Markku Honkasalo

2. 95 000 pysyvästi vammautunutta Talvi-, jatko- ja Lapin sodissa vammautui yli 200 000 suomalaista. Heistä pysyvän vamman on saanut 95 000. Siviileinä vammautui 3 200 henkilöä. Haavoittuneita oli 78 %, sairastuneita 28 %, tapaturmaisesti vammautuneita 7 % ja paleltuneita 2 % Samalla henkilöllä saattoi olla useampia vammautumisia ja sekä haavoittumisia että sairastumisia. Sotainvalidien ikä vammautuessa oli keskimäärin 26 vuotta, mutta sodan lopulla vammautuneilla vain 23 vuotta. Lähes 70 % sotainvalideista oli vammautuessaan naimattomia. Sotavammaisuus ei kuitenkaan ollut este avioitumiselle. Sotainvaliditkin olivat mukana synnyttämässä suuri ikäluokkia.

3. Vammautumisaika

4. Lähtökohdat uusille invalideille Suhtautuminen vammaisiin 1930-luvulla kielteistä Vammainen=fyysinen, henkinen ja taloudellinen vajavaisuus Nuoret miehet kokivat siksi tulevaisuutensa synkkänä. ”Talvisodan henki” toi kansan tuen sotainvalideille Sotavammaisuus oli normaalia, koska jo talvisodassa oli haavoittunut 45 000 henkeä. Se kosketti monia perheitä. Suomalaiset kokivat puolustussodan oikeutetuksi ja tämä heijastui myönteisesti suhtautumisessa sodasta kärsimään joutuneihin. Sotilaslääkintä oli talvisodassa hyvin hoidettu, mutta jälkihuolto oli pääosin suunnittelematta. Etenkin perheellisten sotainvalidien toimeentulo oli riittämätöntä.

5. Sotainvalidihuollon alku Jo talvisodan aikana SPR ja Lotta-Svärd aloittivat huollon. Elokuussa 1940 talvisodan sotainvalidit perustivat oman järjestön – Sotainvalidien Veljesliiton He eivät halunneet jäädä muiden säälin armoille, vaan lähtivät itse ajamaan asioitaan ja auttamaan veljiä. Monet tahot halusivat osallistua Sotainvalidien huoltoon mm. Aseveliliitto, mutta Marskin määräyksestä sotavammaisten vapaaehtoinen huolto keskitettiin Veljesliitolle. Jatkosodan aikana puolustusvoimat järjesti sotainvalidien jälkihuollon paremmaksi (mm. invalidihuoltajat sotasairaaloihin) ja lainsäädännönkin pahimpia puutteita korjattiin. Aseveliliitto keskittyi muihin rintamamiehiin ja kaatuneiden omaisiin. Päävastuu sotavammaisista oli kuitenkin valtiolla.

6. Yleinen vai erityishuolto Jatkosodan aikana oli kiistaa: Hoidetaanko sotainvalidit yleisen sosiaali- ja terveyshuollon vai oman erityishuollon avulla (Invalidisäätiö/Puolustusvoimat). Armeija vaati erityishuoltoa ja tämä kanta voitti. Sodan jälkeen tietyt tahot yrittivät invalidihuoltolain säätämisen yhteydessä liittää myös sotainvalidihuolto yleiseen huoltoon. Hyökkäyksiä erityishuoltoa vastaan tuli myös äärivasemmalta. Veljesliitto voitti nämä torjuntataistelut. Erityishuollolla on ollut ratkaiseva merkitys sotainvalidien aseman kehitykselle suomalaisessa yhteiskunnassa.

7. Takaisin työelämään Valtaosa sotainvalideista palasi työelämään. Kymmenien tuhansien sotainvalidien työpanos oli tarpeen jälleenrakentamisessa ja sotakorvausten maksamisessa. Veljesliitto kannusti jäseniään kursseille, huolehti kurssien aikana omaisista ja niiden jälkeen auttoi työvälineiden ja tarveaineiden hankinnassa. 10 000 sotainvalidia osallistui järjestöjen ja valtion ammatti-kursseille. Vaikeasti vammautuneille opetettiin uusi ammatti. Sotainvalidien paluu työelämään ja takaisin yhteiskunnan hyödyllisiksi jäseniksi vaikutti myönteisesti heidän asemaansa yhteiskunnassa. Kuitenkin vaikeastikin vammautuneilta vaadittiin 100 %:n työpanos, josta sotainvalidin oli selviydyttävä vammoistaan huolimatta.

8. Veljesliitto auttoi jäseniään uuden elämän alkuun. Sotainvalidien kannalta oli tärkeää, että Veljesliitto sai jatkaa työtään sodan jälkeen, kun Aseveljien Liitto ja monet muut järjestöt lakkautettiin. Rintamamiesten/veteraanien asioihin päästiin vaikuttamaan vasta paljon myöhemmin. Perusavustuksilla autettiin kotien perustamisessa, maan ja kotieläinten hankinnassa jne. Uusi elämä merkitsi usein työtä tehtaassa ja muuttoa taajamiin. Moni sotainvalidi muutti myös ulkomaille, etenkin Ruotsiin. Vertaistuki on aina ollut tärkeä osa Veljesliiton toimintaa. Sotainvalideilta vaadittiin ennen kaikkea sisua!

9. Kädettömästä kirvesmiehestä maanviljelijä Vuonna 1915 syntyneeltä kirvesmieheltä jouduttiin sotavamman vuoksi amputoimaan molemmat kädet siten, että oikeaan käteen jäi vain nimettömän sormen kaksi niveltä. ”Kotiin tullessani tein semmoisen päätöksen työn kanssa, että myö ei tarvita toisiamme. Vuoden elelin sitten jouten. Mutta aika kävi pitkäksi. Niin lähdin kerran isän ja veljen kanssa mottimetsään. Sahasin pöllejä ilman proteeseja. Paras tulos oli seitsemän mottia päivässä.” Vuonna 1946 Veljesliiton Pieksämäen osastosta tuli tieto, että mies saisi pika-asutustilan: asuinrakennus, navettapahanen ja 80 aaria peltoa. Synkkä metsä oli aivan talon nurkissa. Hän raivasi 6 hehtaaria peltoa.” Alkuun pelotti, kun ei kirves ja kuokka pysynyt käsissä, eikä töihin saanut ketään. Kerran lähdin sitten koettamaan ojan kaivua. Naapurin isäntä ei sitä uskonut, kun kerrottiin, vaan tuli salaa katsomaan. Joka metrin ojaa olen itse kaivanut.”

10. Veljesliiton omat laitokset Kaikki eivät kyenneet palaamaan työelämään. Pieni osa vaikeimmin vammautuneista tarvitsi vielä hoitoa, kun sotasairaalat ja sittemmin sotavammasairaalat lopetettiin. Valtiolla ei ollut varaa perustaa heille hoitolaitosta, joten Veljesliitto päätti perustaa sellaisen omin voimin ja lahjoitusvaroin. Kauniala avattiin vuonna 1946. Kansainvälisesti oli poikkeuksellista, että sotainvalidit perustivat itse kohtaloveljilleen sairaaloita ja muita hoitolaitoksia. Kaunialaa seurasivat Valmula, Suitia, aivovammaisten tutkimus- ja hoitolaitos, Liperi (sotatub.), Kaskisaari (amput.) ja Kyyhkylä. Kyyhkylässä ja Kaunialassa sotainvalidien hoito jatkuu vielä vuosia, vaikka kiinteistöt on myyty.

11. Sotilasvammalaki Veljesliiton painostuksesta saatiin vuonna 1948 säädettyä uusi sotilasvammalaki. Korvausten suuruus ei enää määräytynyt sotilasarvon tai aikaisempien tulojen mukaan. Elinkorko oli korvaus menetetystä terveydestä, ei menetetystä työkyvystä, vaikkakin haitta-aste määräytyi ruumiillisen työn tekijöiden taulukoiden mukaisesti. Periaatteena oli elinkoron koskemattomuus. Sotainvalidin muiden tulojen kohoaminen ei saanut vähentää elinkorkoa. Pääosa korvauksista koski vaikeasti vammautuneita. Sotilasvammalaki vahvisti sotainvalidien erityishuollon.

12. Edunvalvontaa ja lainsäädäntöä Vaikka sotilasvammalaki poisti pahimmat epäkohdat, korjattavaa riitti jatkossakin. Lainsäädännöstä löytyi puutteita, sotainvalidien tarpeet muuttuivat ikääntyessä ja vammojen ”nuortuessa”. Alkoi sotilasvammalain kehittämisprosessi, joka jatkuu edelleen. Veljesliiton osastoista tuli tietoa epäkohdista, liitto asetti työryhmiä selvittämään niitä ja tekemään esityksiä viranomaisille, sosiaali- ja terveysministeriö asetti komiteoita pohtimaan lakimuutoksia ja valtioneuvosto teki sotilasvammalain muutosesityksiä eduskunnalle, jossa sotainvalidikerho pyrki varmistamaan lain läpimenon. Kun eduskunta vielä käsitteli edellistä lakimuutosta, oli Veljesliitosta lähdössä jo seuraava esitys.

13. Kansainvälisesti korkeatasoista Veljesliitto liittyi vuonna 1954 Maailman Veteraanijärjestöön (MVJ). Näin saatiin tietoja muiden maiden sotainvalidihuollosta. Kävi ilmi, että proteesihuollossa Suomessa oli korjattavaa, mutta yleisesti maamme sotainvalidihuolto kesti hyvin kansainvälisen vertailun. Suomessa saatuja kokemuksia hyödynnettiin MVJ:ssä ja YK:n sos.pol. osaston kuntoutusjaostossa: Kurt Jansson ja Esko Kosunen YK lähettikin Suomeen stipendiaatteja erityisesti kehitysmaista tutustumaan sotainvalidihuoltoon, erityisesti laitoksiin. Sotainvalidien aseman kansainvälinen vertailu on hyvin vaikeaa, koska eri maissa lähtökohdat ovat jo erilaiset. Korvausjärjestelmät ja niiden painopisteet, erityishuollon ja yleisen huollon suhde sekä maiden elintaso vaihtelevat.

14. Sotainvalidien kuolleisuus

15. Korvauksensaajien määrä pysyy samana Vähintään 10 % pysyvän tai määräaikaisen haitta-asteen sotainvalidien määrä

16. Kolmannesta sektorista valtiolle Nykyään viranomaiset siirtävät eri toimia 3. sektorille. Veljesliitto on toiminut vuosikymmeniä toisinpäin. Ammattikoulutus (työhuolto) siirtyi valtiolle 1942 Veljesliitto perusti sairaaloita, joiden ylläpito siirtyi valtiolle. Veljesliitto aloitti toimintakykyä ylläpitävän kuntoutuksen 1950-luvulla. Kuntoutus on laajentunut kaikkiin sotainvalideihin, puolisoihin, muihin veteraaneihin ja muuhun väestöön. Sotainvalidien asuntojen korjausneuvonta on laajentunut muihin veteraaneihin ja vanhusväestöön. Sotainvalidihuolto on monessa asiassa vuosikymmenten kuluessa ollut edelläkävijä.

17. Vanhuudenhuolto Sotainvalidien vanhuudenhuollon suunnittelu alkoi 1970-luvun lopulla. Lähtökohtana avohuollon avulla tukea kotona selviytymistä. Asunnon muutostöillä ja apuvälineillä poistetaan esteitä. Vuodesta 1986 vaikeavammaiset sotainvalidit ovat saaneet kuntien avopalveluita veloituksetta valtion kustannuksella. Yleinen sosiaali- ja terveyshuolto tuli näin osaksi sotainvalidien erityishuoltoa. Sotainvalidien avustajatoimintaprojektilla on v. 1998 pitkäaikaistyöttömiä palkkaamalla annettu tukipalveluja kotona asuville sotainvalidi- ja veteraaniperheille. Nyt Kotikuntoutus- eli AKU-projekti etsii uusia malleja ikääntyvän väestön kotona selviytymistä tukemaan.

18. Sairas- ja veljeskodit Kaikki eivät pärjää avohoidossa. Sotainvalidien sairaskodit rakennettiin pääosin 1980-luvulla Eri puolilla maata 21 sairaskotia - 1 200 hoitopaikkaa. Otettiin käyttöön Kaunialan kuntouttava laitoshoito, jossa tavoitteena on saada sotainvalidi takaisin kotihoitoon. Toisaalta laitosten piti pystyä hoitamaan myös sotainvalidin saattohoito. Sotainvalidien ja muiden veteraanien laitoskuntoutus on myös viime vuosina paljolti siirtynyt sairaskoteihin. Veljesliitto ei omista niitä, mutta sen jäsenyhdistyksiä on mukana sairaskotien erilaisissa taustayhteisöissä. Olisi tärkeää, että laitokset säilyisivät sotainvalidien ja veteraanien hoitopaikkoina.

19. Sotainvalidien asema Suomessa Vaikeavammaisten sotainvalidien asema Suomessa on hyvä. Ensisijainen ansio kuluu sotainvalideille itselleen. He ovat vammoistaan huolimatta jaksaneet tehdä työtä. Heidän oma järjestönsä on hoitanut edunvalvontaa 70 v. Lievävammaisten sotainvalidien asema on kuitenkin lähellä muita veteraaneja. Lievävammaisten ja muiden veteraanien tilanteessa on vielä paljon tehtävää. Muiden veteraanien järjestötoiminta pääsi alkuun 1960-luvulla, edunvalvontatyön tuloksia 1970-luvulla, veteraanien arvostus 1980-luvulla. Ansio sotainvalidien tilanteesta Suomessa kuuluu myös valtiovallalle, joka on toteuttanut etuudet.

20. Sotainvalidihuolto jatkuu Sotainvalidien ja heidän puolisoidensa huolto jatkuu vielä pitkään. Veljesliiton mielestä sotainvalidien ja muiden veteraanien etuuksia pitää edelleen kehittää. Uudessa liiton pitkän tähtäyksen suunnittelussa lähdetään siitä, että Veljesliitto toimii edelleen 2020-luvulla. Suunnitelman mukaan liitto käyttää kuitenkin huomattavan osan varoistaan neljän vuoden kuluessa sotainvalidien, heidän puolisoidensa ja leskien kotona selviytymisen tukemiseen. Päävastuu sotainvalidihuollossa on kuitenkin loppuun saakka valtiovallalla.